Avainsana: joulukalenteri2022

Salajoulupukki-lahjarinki oli joulunodotuksen kohokohta. Kuisma lähetti lahjottavalleen possukynttilöitä, luksusteetä ja itse neulotut villasukat.

Kun Kuisma haki oman salaisen joulupukkinsa lähetyksen postista, pahvilaatikosta paljastui pehmeä myssy, kanelikahvia sekä tuiki tuntemattoman suklaatehtaan artesaanisuklaarasia. Rasian kannessa komeili konvehtilajitelman nimi: Makea Unelma.

Suklaarasian sisäkannen konvehtikuvaukset houkuttivat nauttimaan. Kauniisti muotoillut konvehdit kaikissa suklaan sävyissä saivat veden herahtamaan kielelle. Huolellisesti Kuisma valitsi ensimmäisen makupalan, puraisi – ja pettyi. Konvehti oli täytetty vaaleanpunaisella mansikkaesanssin makuisella mönjällä. Kuisma maistoi konvehtia toisensa perään. Kaikissa oli sama kammottava täyte.

Pettyneenä Kuisma etsi valmistajan yhteystietoja voidakseen valittaa tuotevirheestä. Lopulta hän löysi rasian pohjalta pienen kortin.

”Unelma-suklaa. Sillä haaveet ovat aina todellisuutta kauniimpia.”

Haastattelijatonttu katsoi haastateltavaa kuonosta hännänpäähän.

”Sinä siis haet postiporon työtehtäviin Korvatunturin tonttupostissa?”

”Näin on! Liikun hyvin pehmeässäkin lumessa. Ja tunnen tämän seudun, olen asunut täällä koko ikäni. Postiporon työtehtävät sopisivat minulle hyvin.”

”Et kuitenkaan itse ole poro?” tonttu tiedusteli, vaikka kysymys kenties olikin Korvatunturin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusohjeen vastainen.

”Ei, mutta minulla on poroista paljon kokemusta!” Haastateltavan hymy paljasti rivin teräviä hampaita, mutta hengityksessä löyhkäsi raato.

”Työtä tehdään paitsi yksin, myös valjakossa. Luuletko tulevasi toimeen muiden ajokkaiden kanssa?”

”Mitä enemmän poroja sen parempi! No, koska voin aloittaa?”

Haastattelija hymyili väkinäisesti. ” Me otamme lähiaikoina yhteyttä ja kerromme valinnoista. Kiitos haastattelusta… Ahma.”

”Oletteko te kuulleet mummosta viime aikoina?” kysyi isä päivällispöydässä.

Äiti näytti huolestuneelta. ”En ole kuullut mitään sitten viime viikon. Hain mummolle valtavan paketin lankaa postista. Joululahjoihin, kuulemma.”

Pian perhe oli mummon ovella, mutta sisältä ei kuulunut mitään. Lopulta huoltomies avasi oven. Asunto oli tyhjä. Liiankin tyhjä, sillä mummon neuletarvikkeet ja koko valtava lankapaketti olivat poissa. Asunnossa tuoksui glögiltä ja piparkakuilta, ja isä manaili pitkään astuttuaan lattialle pudonneen kulkusen päälle. Mummoa ei kuitenkaan näkynyt. Mummon katoaminen oli päiväkausia iltapäivälehtien lööpeissä, mutta ainoa johtolanka tuli jouluaattona. Perheen joululahjapaketeista paljastui villasukkia, joiden pohjiin oli siististi silmukoita jäljitellen kirjottu teksti: ”Apua! Olen vankina villasukkatehtaalla!”

Pyry huokaisi. Koti oli kaaoksen vallassa, kun ei työharjoittelusta uupuneena siivotakaan jaksanut. Omatunto soimaten Pyry otti glögimukillisen, kippasi joukkoon Koskenkorvaa ja asettui katsomaan Netflixiä.

Äkkiä hyllyssä ollut kipsipatsas putosi lattialle ja särkyi. Hämmästyksekseen Pyry näki huolestuneen näköisen tontun kurkistavan hyllynreunalta.

Huomatessaan Pyryn, tonttu jähmettyi. Sitten se purskahti itkuun. ”Kaikki on pilalla!” se nyyhkytti. ”Meille sanottiin, että meitä ei saa huomata. Minut reputetaan työharjoittelusta, enkä koskaan valmistu tarkkailijatontuksi.”

Pyryn kävi tonttuharjoittelijaa sääliksi. Hän nosti sen alas hyllyltä, haki snapsilasin ja kaatoi tontullekin glögiä. ”Älä huoli”, hän lohdutti. ”Työharjoittelu on rankkaa! Katsotaan jakso RuPaulia ja siivotaan sitten sirpaleet. Eikä kerrota tästä kenellekään!”

Radiologi ja neurologi tutkivat aivokuvia ja keskustelivat kiivaasti, kun potilas saatettiin huoneeseen.

”Tämä on kyllä epätavallinen löydös—”

”Harvoin näkee näin selkeää tapausta—”

Potilas kalpeni. Hoitaja rykäisi kiinnittääkseen lääkärien huomion. Asiantuntijat kääntyivät katsomaan.

”Aivan, rouva Virtanen, istukaa!”

”Löytyikö sieltä kasvain?” potilas kysyi huolestuneena. ”Kun korvissa soi ja…”

Molempien lääkäreiden kasvoille levisi innostunut hymy.

”Ei mitään syytä huoleen!” radiologi sanoi.

”Teidän kuvissanne oli vain mielenkiintoinen yksityiskohta”, neurologi jatkoi. ”Katsokaahan!”

Valotaululle kiinnitetyssä kuvassa potilaan aivoihin piirtyi kauniisti joulukellojen kaareva siluetti.

”Tämä on aivan tyypillinen oire tähän aikaan vuodesta. Se menee ohi itsekseen, eikä tarvitse erityistä hoitoa. Aivokuvassanne näkyy suorastaan oppikirjaesimerkki joulumielestä.”

Petro heräsi henkeään haukkoen. Heräämisestä huolimatta painajaismainen tunne ei hälvennyt. Valtava paino puristi hänen vartaloaan, korvissa soi, ja vaikka hänen silmänsä olivat apposen auki, maailma oli säkkipimeä.

Ponnistaen voimansa äärimmilleen Petro sai painon kammettua päältään. Valo ja raitis ilma saivat pään selkiytymään. Hän oli omassa vuoteessaan, mutta oli yön aikana kutistunut peukaloiseksi. Soiminen ei lakannut – ääni kuului yöpöydällä hälyttävästä matkapuhelimesta.

Petro sai punnerrettua itsensä pöydälle, juoksi puhelimelle ja kiskoi kosketusnäyttöä kaksin käsin sammuttaakseen hälytyksen. Sitten hän lysähti istumaan. Päivälle sovittu työhaastattelu menisi armotta sivu suun, ja työpaikka samoin.

Koskahan Joulupukin kuuma linja avattaisiin? Kai Korvatunturille vielä yksi tonttu töihin mahtuisi.