Kirjailijaelämää
Kuten jo joskus muinoin tässä blogissa lupasin, kokoan Koronaraapaleita kirjaksi. Eilen laitoin käyntiin joukkorahoituskampanjan Mesenaatissa, ja suureksi yllätyksekseni minimirahoitus täyttyi jo ennen kuin muistin tänne kotisivuilleni asiasta kertoa.
Kampanja pyörii huhtikuulle saakka, eli mukaan rahoittamaan ehtii vielä mainiosti!
Oli tähtikirkas yö. Härkä ja pässi märehtivät kaikessa rauhassa vierekkäin. Nuori aasi touhotti paikalle.
”Tuolla on ihmisiä! Yksi niistä poiki luolassa. Se poikanen on ihan avuton, ei yrittänyt nousta jaloilleen. Laittoivat sen meidän hyvien heinien päälle nukkumaan!”
”Jaa, sitäkö paimenihmiset menivät niin kovalla kiireellä katsomaan,” pohti pässi. ”Kauhea hätäily ja kiire, vain siksi, että näkivät enkelin.”
”Noh,” mörähti härkä. ”Eihän ihminen huomaa edes leopardia, saati sitten enkeleitä, jotka harvoin uhkaavat ketään.”
Eläimet vaikenivat katsomaan kirkasta tähteä ja kolmea kamelia ratsastajineen, jotka myös suuntasivat kallioluolalle. Aasi nyhjäisi maasta suullisen kitukasvuista ruohoa.
”Poikisivat omissa taloissaan,” se mutisi. ”Olisin mieluummin syönyt sitä heinää.”
Marketta istui rappukäytävässä päätään pidellen. Naapurin Sohvi tuli tutkimaan tilannetta.
”Pitääkö soittaa lanssi?”
”Joulusta tämä vain…”
”Iskikö stressi?”
”Laskin tarvitsevani aattona uunia vähintään kahdeksantoista tuntia. Lainasin Veikolta aikakonetta, paistoin kaikki putkeen ensi yönä ja olen aattoaamuna valmis.”
”Etkä sitten nukkunut?”
”Ja kun olin valvonut saman yön kolme kertaa peräkkäin, niin muistin, että piti vielä ostaa lohta.”
”Kalatiski oli päivällä yhtä helvettiä!”
”Ajattelin, että jos käyn pikaisesti ensi viikolla ostamassa ne kalat, niillä kuitenkin on vielä tällä viikolla kalastettua, ettei se katoa palatessa.”
Sohvi puisteli päätään.
”Joten nyt sinulla on vuosisadan aikamatkustuskrapula. Joka joulu sama juttu! Tule, niin keitän sinulle kahvit.”
Suku oli kokoontunut mummolaan jouluaterialle. Mummo oli urheasti lähtenyt toteuttamaan myös Valmun uuden avovaimon ruokalistaa. Siinä olikin haastetta, sillä tyttö, vaikka kovin mukava, oli vegaani.
”Jos paistan palsternakkaa voissa ja hunajassa?” mummo oli pohtinut puhelimessa.
”Ei, mummo kiltti,” Valmu oli kärsivällisesti selittänyt. ”Voi on eläinperäistä, eivätkä monet vegaanit syö hunajaakaan.”
Mummo oli lopulta ylittänyt itsensä. Alkuruokapöydässä oli oliiviöljyssä paahdettuja rosmariinikasviksia ja kikherneitä ja jopa maistuvaa porkkalaa. Valmun heila säteili ja otti lisääkin.
Mummon kantaessa pääruuan pöytään, kaikki hiljenivät. Vadilla paholaisen pää toljotti omena suussaan komeaa tummanpunaiseksi paahtunutta potkaa.
Valmu kätki kasvonsa käsiinsä.
”Mummo kulta, minä en sanonut ’saatana’ vaan ’seitan’.”
Vuoden pimeimpänä päivänä synnyttäneiden osaston ovi kävi. Sisään pelmahti kolme henkilöä lahjoja kantaen.
”Ettekö nähneet kylttejä?” protestoi osastonhoitaja ”Meillä on koronaviruksen vuoksi vierailukielto.”
”Seurasimme tähteä!” sanoi ensimmäinen vierailija.
”Tähti on merkkinä kuninkaan syntymästä,” jatkoi toinen.
”Osakesalkku lapselle ja suklaata sekä Body Shopin hemmottelupaketti vanhemmille on enemmän tätä päivää kuin kulta, suitsuke ja mirha,” selitti kolmas. ”Sijoitimme uusiutuvaan energiaan.”
”Keitä te oikein olette!” puuskahti osastonhoitaja.
”Kolme tietäjää itäiseltä maalta,” vieraat sanoivat.
Osastonhoitaja kurtisti kulmiaan.
”No, oikeastaan me olemme futurologeja. Turusta,” myönsi ensimmäinen vieras. ”Siskoni sai aamuyöllä vauvan.”
Osastonhoitaja huokaisi.
”Menkää aulaan odottamaan. Voitte tervehtiä vauvaa lasioven lävitse. Minä toimitan lahjanne perille.”
Kaivanto tuijotti glögilasiaan.
”Mikä painaa?” kysyi Kettu.
”Neljä yötä jouluun, ja meillä on putkassa iso mies itse.”
”Joulupukki?”
Kaivanto nyökkäsi.
”Muistatko sen Raipen, joka jengeineen majailee sillan alla?”
”Viimeksi eilen pidätin ne. Olivat ryöstelleet jouluruokia.”
”Kysyin siltä sen puuttuvasta jalasta. Meni kuulemma porovaljakko-onnettomuudessa. Puolentoista vuorokauden mittaisen työvuoron lopulla. Sai potkut. Onnettomuus hidasti joulukirjelähetystä. Kale me toimitettiin akuuttipsykiatrialle. Se ei itse puhu, mutta Raipen mukaan se oli duunissa ’Mustalla osastolla’. Tontut tarkkailevat meitä, ne tarkkailevat tonttuja. Osaston keinovalikoima on kuin CIA:lla Guantanamossa. Kale romahti ja sai kenkää. Ihmiskauppaosasto selvittää Korvatunturin tonttutyövoimakartellia.”
Kettu huokaisi.
”Vodkaglögi minullekin,” hän tilasi. ”Iisisti sen glögin kanssa.”
Resuinen tonttujoukko hiipi esiin sillan alta. Raipen harmaiden housujen vasen lahje oli vedetty solmulle polven kohdalle. Peran korvia lämmitti puiston kulmalta maasta löytynyt punainen lapsen rukkanen. Kale höpötti hiljaa itsekseen, katse suunnattuna johonkin sellaiseen, jota muut eivät nähneet.
Harva enää ymmärsi jättää tontulle porraspieleen puurolautasta. Erään talon kohdalla Raipe valpastui.
”Katsokaa, pojat!”
Olohuoneen ikkunasta näkyi sähkökynttilöiden loisteessa juhla-aterian tähteitä notkuva pöytä. Tuuletusikkuna oli unohtunut raolleen. Vikkelästi tontut kiipesivät sisään ja pikavauhtia pöydälle. Tänä yönä he saisivat syödä kyllikseen!
***
Aamulla perheellä oli ihmettelemistä. Kaikki ruuantähteet oli syöty, joululiina oli täynnä peukalonpään kokoisia likaisia saappaanjälkiä, ja tuuletuksesta huolimatta olohuoneessa lemusi vanha viina.
Eräänä sateisena iltana kerrostalon pihalta alkoi säteillä kirkasta valoa ja kuulua niin kaunista laulua, että levottomimmatkin lapset vaikenivat. Kolmannen kerroksen kärttyisän mummon poskelle vierähti kyynel.
Kun asukkaat kiirehtivät ikkunoihin, parvekkeille ja rohkeimmat pihalle asti katsomaan ja kuuntelemaan, he näkivät kirkasta valoa loistavan enkelin, jonka taustalla taivaallinen kuoro lauloi:
”Kunnia Herran, maassa nyt rauha…”
Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja lähestyi enkeliä.
”Flashmobit ovat tietysti muotia, mutta entä maskit ja turvavälit?”
Enkeli katseli hämmentyneenä ympärilleen.
”Te ette varmaankaan ole paimen?”
Puheenjohtaja pudisti päätään. Enkeli huokaisi.
”Taisimme kääntyä väärään suuntaan Nikean konsiilin kohdalla. Pahoittelemme häiriötä.”
Sitten enkeli kääntyi kohti kuoroaan.
”Tulkaa, pojat. Meitä odotetaan Betlehemissä.”
Juuri ennen joulua Kankkosten sauna lakkasi toimimasta. Sähkökiuas paukkui, lämmitti saunan liian kuumaksi tai sammui viidessäkymmenessä asteessa. Paikalle kutsutun sähköasentajan mukaan kaikki kytkennät olivat kunnossa.
Vihdoin vanha talonmies tuli tutkimaan tilannetta.
”Ette kai te ole kuivanneet saunassa pyykkejä tai varastoineet siellä tavaraa?”
Nolostellen Kankkoset myönsivät, että lapsiperhearjessa näin tuli tehtyä.
”Saunatonttu on suuttunut. Jos mielitte tänä vuonna joulusaunaan, niin nyt kannattaa pestä sauna huolellisesti, mutta hiljaa ja metelöimättä. Lämmittäkää sitten sauna rauhassa ja saunokaa hartaudella. Jättäkää tontullekin löylyä ja puhdas löylyvesi, ja sulkekaa ovi, ettei lämpö karkaa. Ja avatkaa vaikka löylyhuoneen kulmaan tontulle pullo hyvää olutta. Eiköhän tonttu siitä lepy!”
Lapset seurasivat mielenkiinnolla, kun sudenhahmoinen pilvi vyöryi taivaankantta pitkin kohti kalpeaa aurinkoa, joka kiihdytti tahtiaan kohti horisonttia. Aurinko ei kuitenkaan päässyt pakoon. Pilvisusi syöksyi sitä kohti ja valtava kita loksahti umpeen auringon ympärille. Ukkonen jyrähti ja taivas pimeni.
”Onpa tänään käsittämättömän ankea sää,” valitti Naksun isä myöhemmin Kymin äidille.
”Tosiaankin,” vastasi Kymin äiti. ”Aamulla näytti hyvältä, mutta kuulitko sen kamalan ukkosen jyrinän? Sen jälkeen onkin ollut pilkkopimeää.”
Naksu ja Kymi vilkaisivat toisiaan. Vanhemmat olivat naureskelleet heidän kertoessaan sudesta. Oli siis parasta vaieta myös kolmesta kiekuvasta kukosta, parkkipaikan peittäneestä tulva-aallosta ja vainajien kynsistä rakennetusta laivasta. Eivätköhän aikuiset huomaisi, kun jättiläiset saapuisivat.